Yritin aamulla saada epätoivoisesti matkaseuraa Rangitoton tulivuorelle. Kaikilla oli kuitenkin muuta menoa, joten matkaseuraksi lähti jälleen John. Eikä siinä mitään, mukava tyyppi, mutta pakko sanoa että minun sietokyky sitä jatkuvaa puheentulvaa kohtaan alkaa olla hieman äärirajoilla.. huomenna pääsen liikkeelle onneksi hieman eri porukalla. Tulee myös tutustuttua paremmin muihin ihmisiin, kun voi viettää samassa porukassa koko päivän.
Tämänpäiväinen retki Rangitoton 600v vanhalle vuorelle oli yksi haastavimmista jutuista tähän mennessä. Aamulla herättyäni huomasin heti ensimmäisenä, että palaneet nilkkani ovat ihan turvoksissa. Myös polvitaipeet olivat hyvin kipeät, kun nostelin jalkoja. Harkitsin lähtöä koko aamupäivän, kunnes tunsin jo ahdistuvani hostellilla ja oli pakko päästä liikkeelle. En millään haluaisi olla sisällä kauniina päivänä, sillä tiistaista alkaen tulee kuitenkin sadetta tuttuun tapaan.
Rangitotoon kuljetaan laivalla satamasta, ja edes-takainen matka kustantaa 30 dollaria. Kalliiksi tulee tämä "takaisin luontoon"- teema.. Matka oli onneksi lyhyt, vain 20 minuuttia. Ilma oli paahtava. Varmasti yli 25 astetta. Ensimmäinen kilometri ylämäkeen kävellen sujui helposti, mutta sitten se iski: uupumus. Olin varannut 2l vettä ja mandariineja mukaan, mutta tunsin silti kuinka kehoni huutaa nestehukkaa. Iho tuntui kuumalta kävellessä ja hengittäminen oli raskasta. En ole tottunut kävelemään ihan noin lämpimässä. Vulkaaninen tumma maaperä oikein hehkui lisää lämpöä ilmaan. Muilla turisteilla näytti menevän suhteellisen hyvin, mutta itse luulin kuolevani jo ennen puoltaväliä. John ei myöskään jaksanut odottaa, vaan harppoi kevyin askelin 8km huipulle. Ainakin sain hetken olla rauhassa, ilman että tarvitsee sitä jatkuvaa hölötystä kuunnella. Jouduin pysähtymään useasti, kun tunsin huimausta. Olo helpotti kaadettuani osan vedestä päälleni. Mitä lähemmäs huippua pääsin, sitä enemmän näkyi HYVIN hengästyneitä turisteja, jotka tsemppasivat toisiaan (ja minua). John oli 17 minuuttia aikaisemmin saapunut huipulle, jossa tapasimme uudelleen.
Huipulta oli reitti laavaluoliin, joissa halusin käydä. John ei halunnut tulla luolaan sisään, joten menin yksin. Oli aika kuumottavaa könytä ahtaassa luolassa iPhonen näyttövalon kanssa, mutta enemmän pelkäsin kamerani puolesta. Luola oli harmillisen lyhyt, vain n. 30 metriä, mutta pimeyttä riitti. Päästessäni luolasta ulos, kuljin kävelyreittiä takaisin luolan suulle, josta en enää löytänyt Johnia. Huutelin häntä hieman, mutta eipä näkynyt miestä missään. Olin varma, että hän halusi palata takaisin rantaan, eikä jaksanut odottaa. Lähdin itsekin kulkemaan kohti rantaa, ja sinne päästyäni näin, kuinka John tuli muutama minuutti jälkeeni. Riitahan siitä syntyi, sillä hän "huolestui" ja oli kuulemma mennyt myös luolaan, sekä odottanut minua sen lopussa. No.. tälläista sattuu. En uhrannut riidalla montaa sanaakaan, sillä pääasia että olemme molemmat rannalla, josta lähtee laiva takaisin. John kuitenkin hermostui sen verran, ettei puhunut minulle tuntiin :D annoin koko ihmisen olla ja lähdin suosiolla valokuvaamaan rantaa.
Hostellilla on paljon uusia ihmisiä. Kauniita blondeja ilmestyi yhtä äkkiä useita.. monen mielestä aksenttini (karmea ralli englanti) on söpö/outo/huvittava. Tuntuu kuin englanti paranisi, mutta aksentti vääristyisi. Puhun kuin venäläinen ja intialainen.
Ja joo.. se intialainen mies, joka osti mulle prepaidin, lähettelee viestejä ja soittelee koko ajan. Olen ottanut aseista tehokkaimman käyttöön: täydellisen ignoraamisen. Taisin särkeä hänen sydämensä, mutta luulisi vähemmällä ignoraamisellakin tajuavan, etten ole millään tavoin halukas näkemään toiste :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti