Vaikea löytää sanoja että mitähän sitä nyt tähän kirjoittaisi. Yli puolivuotta on kulunut viimeisimmästä blogitekstistä ja elämäntilanne on ehtinyt muuttua useampaan kertaan. En ole viimeiseen pariin kuukauteen edes halunnut ajatella mitä kaikkea on tullut koettua ja taakse jätettyä, mutta nyt viimein tuntuu siltä, että voin vähän avata miten tässä nyt näin kävi. Yhteen tekstiin en saa kaikkea varmaan mahtumaan, joten yritän päivittää useammassa erässä ja useammin. Haluan jatkaa blogini kirjoittamista, sillä se on melko mukavaa ajanvietettä ja tavallaan päiväkirja minulle. En ole kuitenkaan halunnut kirjoittaa viimeaikojen jälkeen, sillä tilanteen selittäminen tuntuu hankalalta jo livenäkin.
Aloitetaan nyt vaikka siitä että asun nykyään Tukholmassa. Mun viimeisin blogipäivitys on Uudesta-Seelannista, Aucklandin Piha beachin metsiköstä, jossa käytiin kaverin kanssa. Tuon päivän ja Tukholman välissä on tapahtunut aika paljon asioita, jotka "lyhennettynä" menee näin: kuukausi viimeisimmän blogitekstin jälkeen sain uuden, vuodenpituisen, työviisumin Uuteen-Seelantiin. Työviisumi oli vaivalla ja rahalla hankittu, mutta sen saaminen tuntui lottovoitolta. Parisuhde meni hyvin ja olin henkisesti varautunut jäämään pidemmäksi aikaa Uuteen-Seelantiin rakkauteni kanssa enkä suunnitellutkaan takaisin Suomeen tulemista. Sopeuduin hyvin ja töissäkin oli siedettävää työmäärästä huolimatta. Joulukuun alussa tulin Suomeen lomalle kahdeksi kuukaudeksi (en ollut nähnyt perhettäni vuoteen), mutta en pysty laskemaan tuota aikaa lomaksi ollenkaan. En ole ikinä kohdannut niin hirveää tunnemyrskyä, en edes teinivuosinani. Puistattaa vielä ajatellakin miten pahalta on voinut itsestä tuntua tuolloin. Onneksi nuo ajat nyt ovat takana päin.
Mitä tapahtuikaan? No, sain tietää etten pysty olemaan sairaanhoitaja Uudessa-Seelannissa, koska rekistöröinnin saamiseen vaadittiinkin nykyään 2 vuoden työkokemusta sairaanhoitajana. Tämä työkokemus tuli hankkia valmistumismaassa. Kiva. Kuvitelkaa minun ilme kun luin vastausta sähköpostissani Uuden-Seelannin nursing councililta. Isän syntymäpäivät taisi olla tuolloin menossa, juhlittiin ja vieraita kävi kylässä. Yritin pitää naamaa pokerina, mutta sisällä kuohui. Tiesin, että nyt tulee tapahtumaan omassa elämässä uudenlainen käännekohta. Ihan kuin muutto Uuteen-Seelantiin ei olisi ollut valmiiksi jo käännekohta.. nyt minun piti yhtä-äkkiä valmistautua luopumaan siitä elämästä johon olin kuukausien ajan valmistautunut. Minulla oli ennen tätä olleett kaikki suunnitelmat valmiina.. kuinka saada se rekistöröinti, löytää uusi työpaikka ja koti.. mutta nämä suunnitelmat vaihtuivat siihen, että jos en voi olla siellä sairaanhoitaja, mitä teen. tulevaisuudellani. Ryhdyin jo henkisesti valmistautumaan eroon poikaystävästä, vaikka kielsin totuuden itseltäni alkuun. Päässä kuitenkin soi ääni joka sanoi että minun tulisi olla sairaanhoitaja, koska sitä vartenhan olin opiskellutkin neljän vuoden ajan.
Tuon päivän jälkeen kaikki päivät olivat ihan yhtä tunnemyrskyä. Puhuin poikaystäväni kanssa puhelimessa joka päivä. Itkin koko ajan, en pystynyt nauttimaan mistään. Tuntui niin kurjalta ajatella, että joudun eroamaan ihmisestä, jonka kanssa koin suurta rakkautta ja henkistä yhteyttä. Myös ajatus Suomeen paluusta ahdisti suunnattomasti. En ollut valmistautunut tähän ollenkaan. Aloitimme poikaystäväni kanssa tappelemaan tammikuun alussa. Mustasukkaisuutta, järkevien ratkaisujen pohtimista sekä suoranaista parkumista. Yhden tappelun jälkeen sanoin suoraan, että haluan erota ja katkaisin puhelun. Oltiinkin erossa 4 päivää, palattiin yhteen ja aika sama meno jatkui tämänkin jälkeen. Minulla oli lentolippu ostettu, kaikki tärkeät tavarat Uudessa-Seelannissa ja äiti kannusti vielä lähtemään takaisin. Niin teinkin. Minulla oli myös työpaikka ja asiakkaat odottamassa.
Paluu Uuteen-Seelantiin koitti tammikuun lopussa ja pala kurkussa sanoin äidille näkemiin. Muistan vielä kun äiti sanoi "tule kesäksi kotiin". Itketti, ahdisti ja suututti lentokoneessa. Tiesin, että niin tulisin lopulta tekemään. Totuus pelotti.. mutta tiesin mitä oli vastassa. Vaihtolento oli Tokion kentällä, ja harkitsin viiden tunnin aikana varmaan toistakymmentä kertaa, että lähdenkö nyt kentältä ulos ja jään Tokioon. Puhuin itselleni järkeä ja yritin rohkaistua. En tiennyt kohtaanko Aucklandin lentokentällä poikaystävän vai exän. En ollut edes päättänyt haluanko hänet hakemaan minut vai jonkun kaverini. Muistan sen kauhunsekaisen tunteen, kun kone saapui Uuteen-Seelantiin ja varovasti halasin poikaystävääni. Olin koko illan itkuinen ja kiukkuinen, sillä tiesin että en halua rakastua nyt uudelleen. Seuraavana päivänä heitin poikaystäväni töihin ja ajoin takaisin hänen kämpilleen. Ja sittenhän se tapahtui.. lopullinen ero. Jätän syyn vielä kertomatta, kerron sen myöhemmin. Soitin suomalaiselle kaverilleni, pakkasin kaikki tavarani ja menin käymään poikaystäväni työpaikalla. Hän oli sillä hetkellä ruokatauolla.. marssin sisään, heitin avaimet hänen syliinsä ja huusin särkyvällä äänellä "LIAR". En edes itkenyt, olin niin raivon vallassa. Tästä seurasi kiivasta väittelyä minuutin ajan, jonka jälkeen marssin pois kaverini luokse. Olin shokissa, kaikki tuntui epätodelliselta ja olo oli kauhea. Seuraavana päivänä keskustelin exäni kanssa tekstiviestein, joka pyysi anteeksiantoa, mutta pysyin kuitenkin tiukkana. Olin loukattu ja suuttunut. En halunnut antaa periksi.. tiesin myös että tämä oli se hetki, joka saisi minut ajettua takaisin sinne minne lopulta kuulun. Hain uutta kämppää itselleni, sovin aloittavani työt seuraavana maanantaina ja kävin läpi asioita kaverini kanssa.
Yritin saada itseäni kasaan. Eron jälkeisistä viikoista en muista paljoa.. itkin, kävin reippaasti töissä, vaikka siellä repesikin toisenlainen helvetti asiakkaani ryhtyessä myymään kannabista. Haha.. tästäkin kerron erillisessä tekstissä.. miettikää minua siellä Uudessa-Seelannissa, eronneena ja ihan hukassa, sotkeutuneena johonkin mihin en todellakaan halunnut joutua mukaan. Emme kuukauteen pitäneet yhteyttä exän kanssa, vaikka hän sitä toistamiseen yritti. Sain häneltä kuitenkin apua auton ostamiseen, kävimme syömässä viikko eron jälkeen, nauroimme ja olimme kuin kaverit. Miten hemmetissä tämä oli mahdollista? en tiedä, olin varmaan tulossa hulluksi. Ystävänpäivänä hän yritti saada minua käymään luokseen, mutta sanoin tiukasti että yhteydenpidon on loputtava. Kuukauden lopussa minuun iski hyvän ajanjakson jälkeen valtava ikävä ja itkuinen ahdistus. Otin vuorostani yhteyttä häneen ja aloimme tapailemaan toisiamme taas. Tiesin kuitenkin koko ajan, etten voi jäädä Uuteen-Seelantiin. Minulla oli jo tässä vaiheessa oma huone saudiarabialaisen pariskunnan talossa kivalla alueella, mutta vietin suurimman osan viikosta exäni luona. Kuukauden jälkeen eräänä päivänä yövuorossa ostin lentolippuja aamuyöllä.. Cookin saarille ja Australiaan. Haaveilu matkustamisesta sai minut keskittymään lähtöön. Ilmoitin exälleni kaksi viikkoa ennen lähtöäni, että en voi jäädä tänne emmekä me voi olla yhdessä. Muistan hänen ilmeensä varmaan loppuelämäni. Elimme tämän jälkeen kuitenkin normaalisti, kävimme syömässä ja vietimme kaiken vapaa-ajan keskenämme. En ymmärrä miten pystyin siihen. Olin todella takertunut häneen ja hän minuun.
Lähtöpäivä koitti ja lentoni oli vasta illalla. Exäni kävi koulussa, minä istuin poliisiautossa 1,5h antamassa todistajanlausuntoja. Nukuimme päiväunet, jonka jälkeen herättyäni todellisuus iski ja kovaa. Rinkka pakattuna, kaikki asiakirjat valmiina ja töistä saatu kaunis työtodistus. Exäni ajoi minut lentokentälle. Satoi kaatamalla, sillä Uuteen-Seelantiin oli iskenyt trooppinen sykloni samana päivänä, jonka vuoksi kadut tulvivat vedestä. Istuimme vielä puolituntia autossa, en muista mistä puhuimme, mutta muistan eksäni maininneen että kiinalaiset uskovat rankkasateiden tulevan, jos joku tärkeä ihminen poistuu elämästä. No, sitä rankkasadetta ja sykloonia kestikin viikkoja lähtöni jälkeen.
Lentokentällä viimeinen halauksemme tuntui kestävän ikuisuuden, sillä en halunnut päästää irti. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja tunsin kuinka ihmiset tuijottivat meitä. Se viimeinen katse.. jonka jälkeen käännyin ympäri vielä monta kertaa katsomaan exäni loittonevaa selkää. En edes yrittänyt piilottaa kyyneliäni, vaan raahasin itseni ja rinkkani vessaan. Tärisin ja oksensin jopa siitä henkisen tasapainon järkkymisestä. Turvatarkastuksen jälkeen kyhjötin penkillä, vaatteet märkänä sateen vuoksi. Muistan kirjoitelleeni Whatsapissa äidilleni ja lukeneeni AV-palstalta jotain hölmöä keskustelua, jossa ihmiset purkivat traumojaan työkkärin pakollisista koulutushetkistä, kun ovat joutuneett leikkimään noloja ryhmäytymisleikkejä. Oli yö, ja pieni Jetstarin kone täyteen ahdettu Uusi-Seelantilaisia turisteja. Nolasin itseni kaiken lisäksi lentokoneessa avaamalla juomapulloni, joka paineen vuoksi päätti purskauttaa sisältönsä minun ja vieruskaverini syliin.. lentokoneen seinäkin sai osansa. Muistan sen tunteen kuinka kaikki hajottaa ja tuntuu etten jaksa enää yhtään mitään. Olin nälkäinen, kylmissäni, surullinen ja väsynyt. Neljän tunnin lennon jälkeen kuulutus saapumisesta Rarotongan lentokentällä ja lämmin trooppinen tuulahdus olivat kuin lupaus paremmasta huomisesta. Rarotongasta (Cookin saarilta) ja Australiasta kirjoitan erilliset tekstit.
Kauheeta.. alkoi ihan itkettämään kun kirjoitin yllämainittuja. Sydäntä puristi kun muistelin niin yksityiskohtaisesti kaikkea mitä kävin läpi. Muutosta Uuteen-Seelantiin 1,5 vuotta, erosta nyt 2,5kk, Suomeen saapumisesta 1,5kk, ja Tukholmaan saapumisesta 2 viikkoa. Aika paljon tapahtunut lyhyen ajan sisään. Suomeen saavuttuani olin aivan rättiväsynyt joka päivä, vaikka olinkin lomaillut edellisen kuukauden. Henkisesti kannoin valtavaa painolastia, mutta samaan aikaan keskityin tulevaan. Työpaikan Tukholmassa olin sopinut sähköpostitse jo kuukausia aikaisemmin. Olen nyt samassa paikassa siis töissä, jossa olin "nordjobbarina" kaksi vuotta sitten.
Voin todeta että äiti on tärkein ja rakkain. Hän tuli hakemaan minut Helsinki-Vantaan lentokentältä, eikä edes käskenyt ryhdistäytyä (tuttu tyyli) kun en jaksanut pidätellä kyyneleitä autossa. Ihana, sain toukokuun aikana rakkautta ja lohtua äidiltä paljon, joten oloni parani päivä päivältä. Kuukauden vietin äitini kanssa ja kävin myös Kuopiossa viiden päivän ajan. Näin kavereita, autoin kasvimaalla ja toimin äidille "piikana" ilman mitään valittamista. Olin vain niin iloinen etten ollut yksin. Viestittelimme exäni kanssa vielä jonkun aikaa, mutta viimeisen kerran puhuimme puhelimessa ollessani Australiassa. Lähetin hänelle Suomesta syntymäpäiväkortinkin.. mutta sen jälkeen poistin hänet Facebook kavereistani ja vähensin yhteydenotot kokonaan. Parempi ehkä näin, en halunnut nähdä hänen kuvaansa jatkuvasti aktiivisena Messengerissä. Joku voi nyt ajatella että olen ylidramaattinen ja kuvittelen kaiken pahemmaksi kuin mitä asiat itse asiassa ovat. Tiedän että mulla on asiat todella hyvin, paljon sellaista kokemusta mitä monella ei ole. En kadu mitään! mutta kukaan ei voi tietää miltä toisesta tuntuu jos ei itse ole samaa kokenut. Mulla on ollut poikaystäviä ja eroja aikaisemmin ja olen päässyt niistä melko helposti yli, mutta tällä kertaa ei ollutkaan niin helppoa. Löysin sen "oikean".. tunnen vieläkin niin, mutta kohtalonkirjat nyt päättivät toisin. Ainakaan ei käy elämä tylsäksi.
No mutta.. så... hälsningar från Stockholm. Täällä sitä ollaan. Vietin kaksi ensimmäistä yötä sukulaiseni luona Märstassa, jonka jälkeen muutin omaan huoneeseeni Östbergaan erään superkivan ruotsalaisen keski-ikäisen naisen luokse. Saan asua täällä vuokralla 2 kuukautta, sen jälkeen en tiedä minne menen. Töitä riittää elokuun loppuun asti, sen jälkeenkään en tiedä mitä teen. En toisaalta edes välitä.. viime kuukausien vastoinkäymisten jälkeen kaikki tuleva tuntuu melko yhdentekevältä, sillä tiedän että asiat järjestyvät ja minä pääsen erosta yli pikkuhiljaa. Kävin eilen muuten tinder treffeilläkin ruotsalaisen miehen kanssa. En ollut edes kovin kiinnostunut ajatuksesta käydä treffeillä kenenkään kanssa, mutta ajattelin että hyvä tilaisuus oppia ruotsia ja pakottaa itseni eteenpäin. Mulla on paha tapa töiden jälkeen jumittua kotiin katsomaan tv-sarjoja ja syömään karkkia peiton alla. Eikä ollut muuten turha reissu, mies jopa tarjosi juotavat joten säästyi minun vähäiset rahat. Hän oli komea, puhelias ja kaikin puolin kiva tyyppi, mutta en usko että nähdään uudelleen, vaikka hän on uutta tapaamista ollut aika innokkaasti sopimassa. Tein kuulemma ison vaikutuksen häneen.. kuten aina. Näin kaksijakoisella persoonalla en ihmettele että teen ihmisiin vaikutuksen niin hyvässä kuin pahassa
Laitoin myös tänään sairaanhoitajan rekistöröintipaperit Ruotsin Socialtyrelsenille, sekä lähetin kaksi työhakemusta sairaanhoitajan töihin. Harjoittelen ruotsia joka päivä puhumalla vuokranantajani kanssa sekä lukemalla hömppälehtiä. Töissä valitettavasti käytetään lähinnä suomenkieltä. Parempi ruotsintaito mulla nyt on kuin kaksi vuotta sitten.
Kello tulee nyt lähemmäs keskiyötä ja lauantaiksi on töitä 8-20, joten varmaan pitäisi mennä nukkumaan. Ei väsytä, olen ihan omissa ajatuksissani ja niskat jumissa tietokoneella olemisesta.
Offnote: Rakastuin Moana elokuvaan. Uusi lemppari Frozenin jälkeen. Mä vaan niin tykkään näistä "voimaannuttavista" lauluista, joilla Disney tienaa miljoonia. Katsoin elokuvan vielä sopivasti ennen Rarotongalle lähtöä, sillä maisemat siellä olivat samanlaiset kuin elokuvassa. Vähänkö ihku elokuva.
There's a line where the sky meets the sea and it calls me
But no one knows, how far it goes
All the time wondering where I need to be is behind me
I'm on my own, to worlds unknown
Every turn I take, every trail I track
Is a choice I make, now I can't turn back
From the great unknown where I go alone
Where I long to be
See her light up the night in the sea, she calls me
And yes I know that I can go
There's a moon in the sky and the wind is behind me
Soon I'll know how far I'll go
