Waiheke

Eilinen aamu alkoi vähän kireissä tunnelmissa. Sovittiin tapaavamme tietyn porukan kanssa yhdeksältä keittiössä, mutta paria henkilöä ei näkynyt eikä kuulunut. Tarkoituksena oli lähteä käymään Waiheken saarella. Puolen tunnin odottelun jälkeen suomalaista alkoi toden teolla ärsyttää, varsinkin kun yksi odotuttajista oli päättänyt lähteä yhdeksältä suihkuun kertomatta siitä muille. Yli tuntia myöhemmin pääsimme onneksi viimein lähtemään. Hostellin henkilökuntaan kuuluva vähän "huijasi" meitä varaamalla liput meille laivaan, sillä hän väitti että saisimme alennusta hostellin kautta. Liput olivat kuitenkin ihan saman hintaiset kuin satamasta ostettuna, ja hän todellakin tiesi tämän. Lippujen varaaminen hänen kauttaan myös viivästytti lähtöä ja jouduimme lisäksi vaihtamaan varauslipun varsinaisiin lippuihin satamassa. Satamaan päästyämme meillä oli vain 3 minuuttia aikaa ehtiä laivaan, sillä jonot lippukioskille olivat pitkät. Otti hieman päähän koko aamu, mutta onneksi ehdittiin.

Hostellin henkilökunta saa lisätuloja itselleen kaikista heidän tekemistään varauksista, joten ei ihme että kaikki keinot ovat käytössä, vaikka se toisi matkaajille vain lisää tekemistä. Kyseinen henkilökuntaan kuuluva käyttäytyy muutenkin vähän epäammattimaisesti. Flirttailee koko ajan kaikille, pyytelee kahville ja ignoraa ne keitä ei kiinnosta.
 

 

Waiheke oli nätti saari. Matka kesti tunnin ja liput kustansivat 36$. Ostimme paikanpäältä myös 10$ bussilipun päiväksi, sillä saari on iso ja rantoja paljon. Bussilla pääsi helposti liikkumaan kaikkialle.

 

 

John (se sama tyyppi kenestä olen usein kirjoittanut) oli mukanamme ensimmäiset 20 minuuttia. Rannalle päästyämme hän kuitenkin totesi heti alkuun, ettei ollut ajatellut meidän olevan rannalla, ja haluavansa lähteä takaisin hostellille. Ok. Hän luuli saaren olevan samanlainen kuin toissapäiväisellä retkellä. Me muut olimme tyytyväisiä kauniiseen rantaan ja mereen. Kävimme uimassa muutaman kerran ja käyttäydymme kuin lapset, sillä heitimme toisiamme merilevällä ja kaikella mitä käteen osui (ja kiljuimme kauhusta).

 

Vaihdoimme rantaa muutaman tunnin jälkeen, sillä halusimme käydä kävelemässä. Palm Beach rannan vieressä oli nudistiranta, jonka läpi kävelemällä pääsee luontoreitille, joka vie ylös mäen päälle. Pidin katseen nöyrästi maassa nudistirannalla kävellessä. Paljon alastomia ihmisiä ympärillä.

 

Mäen päälle kiipeäminen ei ollut lähellekkään yhtä raskasta kuin toissapäiväinen tulivuori. Jatkoimme siitä asuinalueen läpi metsään, kunnes päädyimme jälleen rannalle. Ilta alkoi hämärtyä, ja ryhdyimme miettimään kuinka pääsemme takaisin satamaan. Matkaa lähimmälle bussipysäkille oli useita kilometrejä. Tapasimme onneksi rannalla amerikkalaisen Mollyn perheineen. Molly oli meidän ikäisemme, ammatiltaan opettaja ja kotoisin Bostonista. Hän tarjoutui heittämään meidät autollaan satamaan. Ahtauduimme kaikki kuusi ihmistä pieneen autoon, minä päällimmäisenä. Hyvät naurut ainakin saimme koomisesta tilanteesta, sekä mukavan muiston siitä, että ihmiset todellakin ovat ystävällisiä kaikkialla. Aucklandiin palattuamme käytiin "urheilusuorituksen" päätteeksi syömässä vielä kebabit.

 

Arvatkaa kuka on suomalainen

 

Tänään kävin shoppailemassa Sophien kanssa. Meistä on tullut aika läheiset ystävät, ja vietämme myös uuden vuoden samassa seurueessa. Vaikka ruoka on täällä kallista, niin vaatteet onneksi suhteellisen halpoja alennusmyyntien aikaan. En silti haluaisi katsoa tiliotetta.. huomenna on kuun viimeinen päivä, jolloin joutuu kyllä pakostikin maksamaan luottokorttia pois.

Rangitoto

Yritin aamulla saada epätoivoisesti matkaseuraa Rangitoton tulivuorelle. Kaikilla oli kuitenkin muuta menoa, joten matkaseuraksi lähti jälleen John. Eikä siinä mitään, mukava tyyppi, mutta pakko sanoa että minun sietokyky sitä jatkuvaa puheentulvaa kohtaan alkaa olla hieman äärirajoilla.. huomenna pääsen liikkeelle onneksi hieman eri porukalla. Tulee myös tutustuttua paremmin muihin ihmisiin, kun voi viettää samassa porukassa koko päivän.

 

 

Tämänpäiväinen retki Rangitoton 600v vanhalle vuorelle oli yksi haastavimmista jutuista tähän mennessä. Aamulla herättyäni huomasin heti ensimmäisenä, että palaneet nilkkani ovat ihan turvoksissa. Myös polvitaipeet olivat hyvin kipeät, kun nostelin jalkoja. Harkitsin lähtöä koko aamupäivän, kunnes  tunsin jo ahdistuvani hostellilla ja oli pakko päästä liikkeelle. En millään haluaisi olla sisällä kauniina päivänä, sillä tiistaista alkaen tulee kuitenkin sadetta tuttuun tapaan. 

 

Rangitotoon kuljetaan laivalla satamasta, ja edes-takainen matka kustantaa 30 dollaria. Kalliiksi tulee tämä "takaisin luontoon"- teema.. Matka oli onneksi lyhyt, vain 20 minuuttia. Ilma oli paahtava. Varmasti yli 25 astetta. Ensimmäinen kilometri ylämäkeen kävellen sujui helposti, mutta sitten se iski: uupumus. Olin varannut 2l vettä ja mandariineja mukaan, mutta tunsin silti kuinka  kehoni huutaa nestehukkaa. Iho tuntui kuumalta kävellessä ja hengittäminen oli raskasta. En ole tottunut kävelemään ihan noin lämpimässä. Vulkaaninen tumma maaperä oikein hehkui lisää lämpöä ilmaan. Muilla turisteilla näytti menevän suhteellisen hyvin, mutta itse luulin kuolevani jo ennen puoltaväliä. John ei myöskään jaksanut odottaa, vaan harppoi kevyin askelin 8km huipulle. Ainakin sain hetken olla rauhassa, ilman että tarvitsee sitä jatkuvaa hölötystä kuunnella. Jouduin pysähtymään useasti, kun tunsin huimausta. Olo helpotti kaadettuani osan vedestä päälleni. Mitä lähemmäs huippua pääsin, sitä enemmän näkyi HYVIN hengästyneitä turisteja, jotka tsemppasivat toisiaan (ja minua). John oli 17 minuuttia aikaisemmin saapunut huipulle, jossa tapasimme uudelleen. 

Huipulta oli reitti laavaluoliin, joissa halusin käydä. John ei halunnut tulla luolaan sisään, joten menin yksin. Oli aika kuumottavaa könytä ahtaassa luolassa iPhonen näyttövalon kanssa, mutta enemmän pelkäsin kamerani puolesta. Luola oli harmillisen lyhyt, vain n. 30 metriä, mutta pimeyttä riitti. Päästessäni luolasta ulos, kuljin kävelyreittiä takaisin luolan suulle, josta en enää löytänyt Johnia. Huutelin häntä hieman, mutta eipä näkynyt miestä missään. Olin varma, että hän halusi palata takaisin rantaan, eikä jaksanut odottaa. Lähdin itsekin kulkemaan kohti rantaa, ja sinne päästyäni näin, kuinka John tuli muutama minuutti jälkeeni. Riitahan siitä syntyi, sillä hän "huolestui" ja oli kuulemma mennyt myös luolaan, sekä odottanut minua sen lopussa. No.. tälläista sattuu. En uhrannut riidalla montaa sanaakaan, sillä pääasia että olemme molemmat rannalla, josta lähtee laiva takaisin. John kuitenkin hermostui sen verran, ettei puhunut minulle tuntiin :D annoin koko ihmisen olla ja lähdin suosiolla valokuvaamaan rantaa. 

 

Hostellilla on paljon uusia ihmisiä. Kauniita blondeja ilmestyi yhtä äkkiä useita.. monen mielestä aksenttini (karmea ralli englanti) on söpö/outo/huvittava. Tuntuu kuin englanti paranisi, mutta aksentti vääristyisi. Puhun kuin venäläinen ja intialainen. 

 

 

Ja joo.. se intialainen mies, joka osti mulle prepaidin, lähettelee viestejä ja soittelee koko ajan. Olen ottanut aseista tehokkaimman käyttöön: täydellisen ignoraamisen. Taisin särkeä hänen sydämensä, mutta luulisi vähemmällä ignoraamisellakin tajuavan, etten ole millään tavoin halukas näkemään toiste :D

 

Mission Bay

Kävin tänään Mission Bayn rannalla, sillä halusin ehdottomasti vihdoin ja viimein uimaan. Ei ollut varmaan ihan järkevin idea lähteä rannalle, sillä paloin eilen ulkoillessa ihan riittävästi. Mission Bayhin lähti bussi Queen Streetin lopussa sijaitsevalta rautatieasemalta, eikä matka kestänyt kuin max. 20 minuuttia ja maksoi vain 4,5 dollaria.

 

 

Tuuli oli viileä, mutta kyllä tarkeni hyvin ottaa aurinkoa bikineissä. Läträsin +50 suojakertoimen aurinkorasvaa, mutta tunsin heti, että iho ei tykkää yhtään auringosta. Puin vaatetta päälle ja päätin edes hetken nauttia auringosta. Uskaltauduin myös käymään uimassa! Kaikki hostellilla valittavat veden olevan niin kylmää ettei siinä voi uida.. jopa hostellin henkilökunta oli samaa mieltä. En kuitenkaan ole ikinä uinut niin lämpimässä merivedessä.. ihan täydellisen sopivaa suomalaiseen makuun. Vedessä tuntui jopa tuulen vuoksi lämpimämmältä kuin hiekalla. Vesi oli valitettavan matalalla, joten oli käveltävä pitkälle, että pystyi edes kahlaamaan kunnolla. Veden pohja oli samettisen pehmeää vaaleaa hiekkaa. Pyysin vieressä istuvaa naista katsomaan hetken reppuani, joten minun ei tarvinnut myöskään kantaa huolta tavaroista vaan pystyin räpiköimään aalloissa kuin hukkuva hylje.

 

Istuessani rannalla, lähelläni istui eräs intialainen mies. Puolituntia kului, kunnes mies kysyi saako tulla viereeni istumaan koska "ajatteli minun olevan yksinäinen" (arvatkaa soiko suomalaisella heti turvahälytykset päässä :D). Mies, Dean, oli 28v insinööriopiskelija Intiasta, jonka vanhemmat olivat "potkaisseet" opiskelemaan vähän parempaan paikkaan. Juteltiin jonkun aikaa ihan niitä näitä ja keskusteltiin jokaisen ulkomaalaisen lempiaiheesta: kulttuurieroista. Verrattiin myös suomenkielen ja hindin eroja. Ihoni alkaessa kuitenkin ärhäkästi punoittaa, päätin että pakko lähteä nyt, ellen halua nukkua tuskaisena. Toivotettiin näkemiin toisillemme ja otettiin parit selfiet. 

 

 

Jatkoin matkaa bussipysäkille, mutta näin metsään kulkevan nätin näköisen luontopolun, jota lähdin huvikseni kulkemaan. Päädyin korkealle mäelle, joka oli pelkkää tasaista ruohikkoa. Mäen päällä oli joku turistikohde, sillä siellä oli mm. muistopatsas, puutarha ja ihmisiä picnicillä. Jostain kuului myös kiinalaista kansanmusiikkia ja laulua.

 

 

Palasin mäeltä takaisin bussipysäkille. Samaan bussiin oli sattumalta tullut myös Dean kahden kaverinsa kanssa. Jatkettiin jutustelua ja Dean kysyi lähdenkö Starbucksiin kahville. Olin palanut, minulla oli kosteat vaatteet ylläni, enkä tuntenut kunnolla koko ihmistä. Ajattelin kuitenkin, että miksei, ja mentiin sitten keskustaan. Dean tarjosi kahvin ja istuttiin kaikessa rauhassa pari tuntia jutustellen. Keskustelu siirtyi jossain vaiheessa prepaid liittymiin ja siihen, etten ole vielä hankkinut sellaista. Dean ehdotti, että käydään hankkimassa se nyt, sillä hän näyttää mistä ja miten sen saa. Prepaidin hankkiminen oli lopulta niin yksinkertaista, että olisin voinut todellakin hoitaa senkin asian heti Aucklandiin saapuessa. Olen välillä vain ihan liian saamaton. Yritin maksaa 20 dollarin prepaid maksun luottokortillani, mutta se ei jostain syystä toiminut. Dean oli todella kiltti ja maksoi prepaidin, eikä suostunut ottamaan rahaa takaisin. Olin ihan hämmentynyt, mutta kuitenkin iloinen, sillä säästin taas rahaa. Dean jopa näytti kuinka SIM kortti aktivoidaan. Illan hämärtyessä minun oli pakko jatkaa takaisin hostellille. Kiitin ja toivotin jälleen näkemiin. Todella mukava ihminen ja hauskaa seuraa.. oli ihan oikea päätös lähteä kahville. Tuskin näemme enää, mutta tällaiset pienet päivittäiset kohtaamiset jäävät tosi vahvasti mieleen.

 

 

Kävellessäni hostellille törmäsin Mauihin, toiseen asukkaaseen. Lähdettiin yhdessä käymään vielä marketissa ja ostettiin matkalla edullisesti sushia iltapalaksi.

Suihkun jälkeen olen vain hengaillut huoneessa. Tarkoitus oli hankkia se helkkarin IRD numero netissä, mutta netti toimii täällä tosi huonosti. Jäin vähän myös kirjoittelemaan näitä blogitekstejä..

 

Suihkussa käyminen oli ihan yhtä tuskaa palamisen vuoksi. Huomenna olisi tarkoitus käydä kuitenkin neljän tunnin vaelluksella.. 

 

Mt. Eden

Eilen aamulla John pyysi minut mukaan kävelemään Mt. Edenille, joka sijaitsee n. 4km päässä hostellilta. John on siis aikaisemmin mainitsemani "hippi" (sanan hyvässä merkityksessä, joogaa, meditointia ja sen sellasta..), johon tutustuin heti ensimmäisenä päivänä hostellilla.
 

 

Aluksi oli pilvistä ja hieman viileää, mutta jossain vaiheessa aurinko alkoi paistaa täydellä teholla. Onneksi en lähtenytkään rannalle, kuten olin ensin ajatellut.

Mt. Eden oli korkeampi kuin oletin. Tavallaan pieni vuori mutta iso kuitenkin. Sen huipulla oli syvä kuoppa, joka vaikutti kraatterilta. En ole ihan varma, en tiedä jälkeenpäinkään mitään faktaa paikasta, kuin sen että siellä on hyvin kaunista ja upeat maisemat. 

 

 

Onnistuin polttamaan itseni kävellessämme. Mentiin ensin Johnin kanssa väärään suuntaan ja päädyttiin satamaan, jonka jälkeen päätimme kävellä kuitenkin vielä Edenille. Tuuli oli välillä hyvin viileän tuntuista, joten en yhtään huomannut palamista. Hostellille päästyäni katsoin itseäni peilistä ja totesin olevani kuin kirjava lehmä. No, seuraavalla kerralla laitan aurinkovoidetta.

 

Kävin illemmalla vielä uudelleen kävelemässä yhden toisen hostelliasukkaan kanssa, koska ilta oli valoisa ja lämmin. Kierreltiin lähellä olevien puistojen ja 1800-luvun hautausmaan läpi. Hautausmaalla oli pelkästään vanhoja hautakiviä ja parisenkymmentä rottaa sekä hiirtä. Kiehtova paikka iltahämärässä.

Jouluaatto

Menee hermot kännykän bloggerilla kirjoittamiseen. Kirjoitin pitkän tekstin, mutta julkaisu ei onnistunut ja kaikki teksti hävisi.

 

Lyhyesti: pidettiin yhteinen jouluruokailu hostellilla. Tehtiin itse ruoat. Kaikki oli erinomaista, sillä ruoasta vastasi ihan koulut käyny kokki Kanadasta. Autoin marketissa käymisessä ja meillä oli todella painavat kauppakassit. Auckland on pelkkää ylä- ja alamäkeä, joten tuntui että kuolen ylämäkeä kiivetessä ostosten kanssa. Eräs iäkäs pieni kiinalaisnainen tuli luokseni kun jäin kavereista kauemmaksi ja kysyi: "oh dear, where are you going? Can I help you with those?". Olin niin liikuttunut rouvan ystävällisyydestä mutta kiitin kohteliaasti ja sanoin että hostelli on 400m päässä ja koska kaveritkin jaksaa niin en saa luovuttaa :D

Hyvää joulua!

Lentokoneessa

Istun tätä kirjoittaessani lentokoneessa matkalla Hong Kongista Aucklandiin. En pysty nukkumaan tuntia pidempään kerrallaan, sillä viisi pikkulasta itkee vuoronperään. Myös turbulenssi tuntuu siltä kuin joku ravistelisi kovakouraisesti hartioista jatkuvasti hereille. 

 

Vieressä istuu kiinalainen opiskelija ja toisella puolella kiinalainen rouva. En kehtaa käynnistää juuri nyt tv:n ruutua, sillä en viitsisi herättää kun kerta nukkumaan pystyvät tässä metelissä. Edellisellä lennolla huomasin, kuinka ärsyttävää oli yrittää nukkua, kun vieruskaverin kirkas näyttö pyörii tyhjää taustaa. 

Aloin juttelemaan jossain vaiheessa tuon opiskelijan kanssa. Kiva, kun jostain syntyy keskusteluyhteys eikä tarvitse tuppisuuna istua ihan koko matkaa. Kehtaa myös töniä toisen hereille ruoan saapuessa ja ylösnoustessa.

 

 

Olen katsonut Attack on Titan, Epic ja Tangled- elokuvat sekä k-pop live-esiintymisiä, kuunnellut musiikkia ja pelannut mm. shakkia, joka on ihan älyttömän vaikea tietokonetta vastaan pelattuna. Pitkät lentomatkat on niin älyttömän tylsiä jos ei pysty nukkumaan. Onneksi enää 5h.

 

 

En muuten ollut yhtään tietoinen että Hong Kongilla on oma dollarinsa. Tuli ihan yllätyksenä, varsinkin kun rahanvaihdosta pyysin Kiinan juaneita ja sanoin meneväni samalla Hong Kongin keskustassa käymään. Hong Kongin lentokentän kahvilassa sain hyvin hämmentyneen katseen myyjältä, ja hämmennyin vielä enemmän kysymyksestä, että haittaako jos saan Hong Kongin valuuttana vaihtorahat. Juaneilla pystyi kuitenkin maksamaan, mutta tuottaa hieman vaikeuksia, jos on molempia valuuttoja käsissä. En kuitenkaan lopulta lähtenyt keskustaan, sillä juteltuani edellisellä lennolla kiinalaisen tytön kanssa kysyin, että kannattaako lähteä jos 6h aikaa. Tyttö sanoi, ettei kannattaisi, sillä matkoihin keskustaan menisi pelkkä 2h ja eksyminen on helppoa jos ei mitään ennakkokäsitystä julkisesta liikenteestä. Hän ehdotti, että menen suosiolla kahville ja nukkumaan kentälle välilaskun ajaksi. Ehkä parempi näin. Väsyneenä ei välttämättä paras idea lähteä sooloilemaan extempore ideoita. Hong Kongin kenttää ympäröi muuten kauniit vuorimaisemat. Tuijotin ihan suu auki, en ole ikinä nähnyt niin läheltä mitään samanlaista.

 

Mistään, ei siis mistään, löydy normaaleita korvatulppia. Oletan että niitä myydään sitten vain apteekissa. Normaaleissa "kioskeissa" oli vain kalliita äänenvaimennin korvanappeja myynnissä. Eikö ne perus keltaiset korvatulpat olekaan hitti maailmalla? Parempia ei löydy :D

Aivastuttaa ja niiskuttaa ihan kamalasti. Ihmiset varmaan ajattelee että kannan jotain influenssaa. Siitä tuli kentällä vähän väliä kuulutuksia, kuinka oireet huomaa, eikä saa mm. koskea eläimiin. Onneksi äiti tunki mulle reppuun nenäliinoja ja monen vuoden hamstraustuloksena paljon käsidesinfiointilappuja. Turhan tehokkaan ilmastoinnin takia sisäilma on tosi kuiva ja viileähkö, mikä tekee viluiseksi. Sama juttu kyllä vr:n junissa, mutta se johtunee vaan huonosta lämmityksestä.

 

Serkun kanssa vaihdettua keskustelua tänään: "pahinta varmaan mitä matkan aikana voi tapahtua on että tulen uskoon tai omaksun jonkun pimeen hippiaatteen. Seuraava matka voikin sit suuntautua suoraan Greenpeacen laivalle" 

 

Btw. Kukaan ei tarkistanut onko mulla ISIC kortti (ehtona lentolipuille), vaikka tätä monessa paikassa sanottiin että kysyvät ennen koneeseen päästämistä. 

Ja taas itkee lapsi tossa takana kurkku suorana. Munkin tekee mieli huutaa kun jalkoihin särkee!