Ensimmäinen työviikko

Huomenna tulee kuluneeksi ensimmäinen viikko uudessa työpaikassa. Helppoa ei ole ollut mutta kyllä tästä selvitään! Mun suurimmaksi ongelmaksi alussa muodostui ehkä se tunne että ohjaajani ei pidä minusta.. tunsin olevani taakka, en saavani tarpeeksi ohjausta ja kannustavaa asennetta vaikka tämä ohjaaja onkin todella fiksu ja tietää kaikesta kaiken kun kysyin jotain. Mutta nyt on tainnut ohjaaja vaihtua, sillä vaikka olen samassa vuorossa niin minut on merkitty jollekulle toiselle? :D ei tosin haittaa, nämä muutamat muut ohjaat ovat olleet todella kivoja, kannustavaisia ja opettavaisia, joten olen saanut takaisin itseluottamusta. Osastolla on muutenkin hyvä yhteishenki ja kaikki ovat olleet oikein ystävällisiä..

Ylin kuva kertoo täsmälleen miltä musta tuntuu kuunnella raporttia välillä.. ruotsinkielen kanssa on hankaluuksia, mutta onneksi moni tajuaa puhua mulle vähän yksinkertaisemmin. Mun kielitaitoa on kyllä myös kehuttu ja ihmetelty kuinka olen neljässä kuukaudessa oppinut puhumaan näin hyvin ruotsia (ihan oikeasti ,kun tulin Tukholmaan toukokuussa, niin en osannut sanoa kuin tyyliin "sitta och vänta" "ta dina läkemedel" "hur mår du?" "har du ont?" ja muut perusfraasit.

Opiskelen joka päivä töiden jälkeen jotakin.. sairauksia tai sanoja. Olen ihan poikki. Käyn myös vähän ylikierroksilla koko ajan, joten en saa nukuttua kuin 4-6h yössä koska ei vaan väsytä. Ihme kyllä, en ole aamuisinkaan väsynyt.. menen töihin jopa 45min aikaisemmin lukemaan potilastietoja, jotta varmasti olen perillä päivän tapahtumista. Heh, ihailen jopa omaa motivaatiotani. No, ei ole rahaa eikä oikein ystäviäkään täällä vielä joten mitäpä sitä muutakaan tekisi töiden jälkeen. Aloitan onneksi viulutunnit ensikuussa, jolloin saan vähän muutakin ajateltavaa.

Osasto on aika vaikea. Paljon huomioonotettavia asioita ja akuuttitilanteita. Voi sitä avuttomuuden tunnetta kun en pystynyt kuin katsomaan vierestä kun muut tekevät mitä pitää. Olo oli muutenkin hyvin epävarma valmiiksi ohjauksen puutteen vuoksi.. ja kun olen epävarma, en osaa olla oma-aloitteinen. Olisin varmaan voinut ottaa asian puheeksi heti alussa ohjaajan kanssa, mutta tuntuu se silti niin vaikealta sanoa "anteeksi, ohjaisitko enemmän" kun hän ei kysynyt minulta mitään. Ehkä hän oletti että osaisin enemmän tms... mutta mun osaaminen on nyt ihan opiskelijan tasolla, koska ensimmäinen työpaikka ja opinnoista 2 vuotta. Muut hoitajat ovat olleet hyvinkin ymmärtäväisiä.. ymmärtävät myös että vaikka en tajua jotain asiaa ruotsiksi, se ei tarkoita etten tietäisi mitä se tarkoittaa.

Hyvä on ollut myös huomata kuinka täällä lääkärit eivät ole jumalasta seuraavia, vaan osa työyhteisöä ja tiimityöskentely on todella vahvassa roolissa muutenkin. Jee! ei pelota mennä juttelemaan lääkäreille ja kysymään ohjeita.

Jännitystä ilmassa

En ole saanut uusia blogisivuja tai mitään muutakaan blogin puolella aikaiseksi. Ei tosin haittaa, sillä SAIN TYÖPAIKAN! Kävin useammassa haastattelussa ja lopulta olinkin tilanteessa, jossa sain valita minne menen töihin.. olin ihan yllättynyt, sillä olin melko varma että ei kukaan huoli kokematonta sairaanhoitajaa, joka ei osaa kunnolla puhua ruotsia. Noo.. nyt ollaankin sitten tilanteessa että työt alkaa HUOMENNA. Vietin viimeiset kaksi viikkoa Suomessa kavereita ja perhettä nähden ja tulin toissapäivänä takaisin Tukholmaan. Unettomia öitä oli useampia, sillä en saanut jännitykseltäni nukuttua.

Muutin myös uuteen vuokrakämppään, pieneen kalustettuun kaksioon. Aivan ihana ja kivan neutraalisti sisustettu. Asun vain muutaman kilometrin päässä työpaikastani, joten lyhyt työmatkakin on iso iso plussa. Kunhan vain eivät nyt potkisi pois kummastakaan :D

 

Kissavahtina

Katson ihan hysteerisesti kelloa ja kuinka se menee vauhdilla eteenpäin. En saanut tänään illalla mitään oikein aikaiseksi metsälenkin jälkeen (kuin syötyä litran jäätelöä ja katsottua family guyta). Takaraivossa on tunne, että ehkä pitäisi jotenkin valmistautua, mutta järki kuitenkin sanoo että liian myöhäistä. Turha valmistautua mitenkään. Pitää vain mennä niillä eväillä jotka tällä hetkellä on ja toivoa että se riittää.

Työhaastattelu look

Onneksi menen kuitenkin iltavuoroon. Jännitän ihan hirveästi, en ole ikinä elämässäni varmaan jännittänyt mitään näin paljon. Uuteen-Seelantiin lähteminenkin oli ihan pikkujuttu tähän verrattuna :D Olen menossa nyt ensimmäistä kertaa sairaanhoitajaksi, vielä akuuttiosastolla ja opinnoistakin on kulunut melkein kaksi vuotta. Lycka till för mig.

Työhaastattelut sujuivat kaikki oikein hyvin (yllätyin ihan) paitsi tämän nykyisen paikan, johon nyt olen menossa. Heh, meinasin kirjaimellisesti pyörtyä kauhusta ja häpeästä. Tulin työhaastatteluun vieläpä väärään aikaankin.. meni puhelimessa nio ja tio vähän sekaisin näköjään. Minut haastatteli tiukan oloinen osastonhoitaja, joka puhui nopeasti ja hyvin tukholmalaisittain. Ilmeeni oli varmaan aika hieno kun tajusin että ei helvetti, en ihan oikeasti pysy mukana ja vastailin kysymyksiinkin vähän hassusti. Yhden kysymyksen kohdalla jäädyin täysin: onko sinun persoonassasi jotain mitä pitäisi muuttaa? en osannut antaa suoraa vastausta, änkytin vain. Hiki virtasi selkää pitkin ja osastonhoitaja näytti minulle osastoa.. lopulta kysyi "no, kiinnostaako?". Juu-u, kaikki on hienoa ja uutta tekniikkaa, en ole nähnyt puoliakaan näistä laitteista ja ai.... teillä on ambulanssiplatformi heti osastolle? hehheh joo kyllä mä teille voin tulla jos otatte.

Yritän psyykata itseäni 'olen ansainnut tämän' 'olen kohdannut pahempaakin' mantralla. Kylmät väreet kuitenkin menee huomista ajatellessa. Näen sieluni silmin miten tämä tulee etenemään: kahvihuoneessa joku kysyy arkisen kysymyksen jota en ymmärrä ja johon en osaa vastata. Siinä sitten tuijotellaan hetken toisiamme ja joku erehtyy kysymään "miksi halusit Ruotsiin jos et puhu kieltä?"

Onneksi mulla on paljon tsemppaavia kavereita jotka ovat varmaan kyllästyneet mun ainaiseen valitukseen :D

Jos jollekulle on vähän epäselvää: Lähdin Uudesta-Seelannista huhtikuussa, kävin siinä välissä Australiassa ja Rarotongalla, olin Suomessa toukokuun ja muutin 29.5 Tukholmaan. Asuin inneboendena ruotsalaisen naisen luona 2kk, muutin 1kk työkaverille ja nyt omaan kämppään. Koko kesän olin töissä lähihoitajana suomalaisessa vanhainkodissa etelä-tukholmassa. Hain laillistuksen, etsin töitä ja sain työpaikan. Siinä tiivistettynä viimeinen puolivuotta.

Blogi muuttaa

..kunhan saan aikaiseksi parantaa uuden osoitteen ulkoasua. Tällä hetkellä näyttää aika kauhealle domain nimeä myöten: https://rebelhusky.wixsite.com/solringen/single-post/2017/07/12/Parempi-kuvien-laatu heh. Katsotaan jääkö ikuisuusprojektiksi. On mulla monta luonnosta täälläkin odottamassa.. mutta mutta kirjoittaminen tahtoo vähän jäädä unohduksiin.

Olen kyllä vähän kiintynyt tähän tämänhetkiseen ulkoasuun täällä bloggerissa.. näyttää erittäin kotikutoiselta, mutta tätä on tullut päivitettyä yli kahden vuoden ajan.. melkein 2,5 vuotta (olen lähempänä jo 25v kuin 23..) ^___^ En vaan kestä tätä kuvanlaatua. Valokuvaan erittäin hyvällä minijärkkärillä (tai rikkinäisellä iPhonella), mutta bloggerissa kaikista kuvista tulee enemmän tai vähemmän epätarkempia.

Muutamat kuvat tässä on mun instragramista.. sitä päivittelen huomattavasti useammin kuin blogia.

Sama peura joka päivä

Soitin kerran viululla niin kauan että sain selkäni jumiin ja pahasti :D

Rarotonga part 1

Kia Orana - Yleisin tervehdysmuoto, tervetuloa/hauska tavata

Jos nyt kirjoittaisin vähän positiivisimmista asioista.. kuten Rarotongasta! Suosikki paikkani kaikista tähänastisista maista, joissa olen ollut. Alla olevasta kuvasta näkyy missä Rarotonga (joka kuuluu Cookin saariryhmään) sijaitsee. Rarotonga on siis pääsaari, 30km ympäriajettuna. 100 vuotta sitten paikallinen Maori väestö on vielä harrastanut kannibalismia ja ollut kovin heimouskovaisia omine seremonioineen. Kristittyjen tultua moni asia muuttui ja Rarotongasta muodostui vähitellen suosittu Honey Moon kohde ja turistikeskus. Paikalliset puhuvat omaa maori kieltään, joka eroaa hieman Uuden-Seelannin maorista. Kaikki polynesialaiset ovat kuitenkin alkujaan "samasta kanootista", mikä selittää kielen ja kulttuurin yhtäläisyydet.

Sain idean lähteä Rarotongalle kun olin työskennellyt Uudessa-Seelannissa Tongalaisen asiakkaan luona Aucklandissa. Mietin pitkään lähteäkkö Tongalle vai Rarotongalle, päädyin hänen suosituksestaan jälkimmäiselle. Rarotonga on kuulemma kauniimpi.

Saavuin Rarotongalle keskiviikkona aamuyöllä. Vastassa oli varaamani hostellin omistaja Tisa, josta olin lukenut netissä aika hurjia juttuja. Olin varautunut ja vähän pelkäsinkin häntä etukäteen, mutta turhaan. Tiukka täti, mutta kunhan sääntöjä noudatti niin ei tullut ongelmia. Muutama muukin saapui samalla lentokoneella ja yön pimeydessä ajoimme kuhmuraista tietä pakettiautolla hostellille. Ilma oli kuuma ja kostea. Ja minä samalla yritin sulatella tunteja aikaisemmin läpikäymääni eroa. Aamulla heräsin kovin huono-oloisena ja väsyneenä, sekä todella ujona. Moni hostellin asukas tunsi toisensa jo useamman viikon ajan, mutta pääsin kuitenkin nopeasti mukaan porukkaan kuten aina.

Ensimmäisenä päivänä liityin kahden ahvenanmaalaisen tytön (oli aika erikoista kohdata suomalaisia..) seuraan, koska he päättivät liftata keskustaan, niin menin sitten mukana. Rarotongalla on ainoastaan YKSI tie, jota pitkin pääsee saaren ympäri molempiin suuntiin. Mahdotonta siis eksyä, varsinkin kun tietä on vain se 30km ympyrää. Kävimme katsomassa keskustaa ja kauppoja. Liftasimme vähän lisää, tapasimme todella kivoja ihmisiä ja unohdin exältäni "nyysimät" aurinkolasit yhteen autoon.. tiesin kuitenkin mihin autoa ajanut pariskunta meni, joten kokeilin käydä heitä etsimässä, sillä näin aurinkolasit auton takapenkillä. Joo vähän erikoista joidenkin aurinkolasien perään murehtia, mutta mulla oli niille iso tunnearvo. En löytänyt pariskuntaa, mutta jätin heidän autonsa ikkunaan lapun jossa pyysin palauttamaan lasit hotellinsa respaan. Kävelin takaisin kavereideni luokse ja tirautin muutaman kyyneleenkin. Olin väsynyt, nälkäinen ja lasien hävittäminen otti pahemman kerran päähän. Meitä kohti käveli amerikkalainen nainen, joka katsoi minua kuin orpolasta ja totesi "oh dear! you look like you need some food now!". Hänen toimestaan meidät kutsuttiin heidän vuokraamaansa huvilaan, jossa oli privaatti uima-allas ja kiva näköala. Hengasimme hänen 17-vuotiaan pojan kanssa ja söimme naisen tekemää spagettiakin.. puhukaamme sääliruoasta, mutta oli muuten hyvää. Kiittelin naista miljoona kertaa ja mielialanikin parani heti. Menin myös ensimmäistä kertaa uimaan.. vesi oli ihanan lämmintä. Myöhemmin kävin kyselemässä aurinkolasieni perään, jotka myös sain takaisin. Hyvä loppu päivälle. Auringon laskiessa liftattiin takaisin hostellille.

Vuokrasin heti seuraavana päivänä skootterin itselleni. Rakastan ajoneuvoja ja sitä vapauden tunnetta kun voi ajella ympäri saarta. Jouduin käymään poliisiasemalla hakemassa Cookin saarten ajokortin, joka maksoi n. 20e. Kiva matkamuisto, sillä korttiin otettiin myös kuvakin. Skootterivuokraus maksoi noin 17e päivä, todellakin hintansa arvoista. Liftaamallakin pääsi helposti kaikkialle mutta halusin silti mieluummin kulkea skootterilla. Kyydissä minulla oli yleensä joku muukin jos lähdettiin porukalla liikkeelle. En ollut kymmeneen vuoteen ajanut skootterilla, joten alkuun ajaminen oli todella pelottavaa ja vähän kankeaa. Kääntyminen tuotti vaikeuksia mutta selvisin kaatumatta.

Harmi mulla ei ole nyt kovin paljon kuvia Rarotongalta, sillä kameran laturini hajosi jostain syystä ja rupesi mystisesti toimimaan Australiassa. En muutenkaan jaksanut mitenkään ahkerasti kuvata.. tyydyin videokuvaamaan sukeltamista GoProlla. Haluaisin editoida niitä videoita, mutta oma kannettavani ei pysty pyörittämään HD videolaatua sitten yhtään.

Rarotongan parhaimpiin puoliin kuuluvat ehdottomasti upeat hiekkarannat. Rakastin snorklata ja lillua vedessä. Vesi oli todellakin niin lämmintä että siinä pystyi makoilemaan monta tuntia putkeen. Kävin uimassa joka päivä ja otin paljon aurinkoa. Joinakin päivinä satoi, jolloin kaikki hengailivat hostellilla, juotiin ja pelattiin korttia. Mulla kävi kuitenkin tuuri epävakaiden ilmojen kanssa ja sain osakseni kuukauden aurinkoisimmat päivät.

Muuta tekemistä Rarotongalla oli myös markkinat, ruokajuhlat, keskusta, vaellusreitit (skippasin suosiolla, Uudessa-Seelannissa tuli käveltyä ihan tarpeeksi), RUOKARUOKARUOKA.. vaikka mulla ei ollut hirveästi rahaa tuhlata syömiseen niin tykkäsin hirmupaljon kookoksesta, taro-vihanneksesta, paikallisesta bbq kanasta ja kalaburgereista. Paikallisten tanssi- ja lauluesityksiä oli myös tarjolla lähes joka päivä ilmaiseksi.

Tahdon takaisin

3 suomalaista ja loput saksalaisia

 

Tanssiesityksiä

Viimeiset kuvat Uudesta-Seelannista

Tässä on jonkun verran satunnaisia kuvia vielä puhelimesta. Kävin suomikaverini, hänen veljensä ja veljen kaverin kanssa ystävänpäivänä surffaamassa Pihalla. Muuten oikein onnistunut reissu, mutta saatiin tilanne päälle ja adrenaliinia vereen, kun Sanni lähtikin yhtä-äkkiä virran mukana ajelehtimaan vähän kauemmaksi. Olin itse pitämässä taukoa rannalla ja kuulin kuinka jostain kuuluu "apua! eikö nyt jumalauta kukaan kuule!?"- huutoja. Nostin katseeni merelle ja näin ajelehtivan Sannin. Juoksin hengenpelastajan luokse, joka ei sanaakaan sanonut minulle mutta mumisi jotain radiopuhelimeen. Ajattelin että aha, ei sitten jos ei kiinnosta. Sannin kaveri kuitenkin juoksi, ui ja kävi hakemassa hänet takaisin rantaan. Hengenpelastajat kyllä tulivat perässä myös. Varsin sankarillista toimintaa tältä kaverilta ja onneksi säikähdyksellä selvittiin. Jälkeenpäin nauratti ja mentiin syömään Burger Fueliin. Surffaaminen Pihalla on melko vaarallista ja vaikeaa. Voimakas pohjavirta ja huonot aallot sattui vielä samalla päivälle, mutta päätettiin kaikesta huolimatta mennä kokeilemaan, koska välinevuokraamon työntekijä totesi että kai siellä selviää hengissä.

Kun ajettiin Glenfieldistä Pihalle, niin meinattiin joutua onnettomuuteen jo autossa. Satoi, tie oli liukas ja ajettiin kaikessa rauhassa liikennevaloissa eteenpäin vihreissä valoissa. Edestä kuitenkin tuli rekka, joka kääntyi vasemmalle eli suoraan meidän eteen katsomatta yhtään ehtiikö hän edes mennä. Kaikki autossa olijat aloimme huutamaan kauhusta, auto liukui mutta pysähdyttiin onneksi juuri ja juuri ennen rekkaa. Mitä teki rekkakuski? No, kiwi tyyliin näytti keskisormea.

Ylempi ja pari alempaa kuvaa ovat Whatipusta, 1h Aucklandista. Kävin toisen suomikaverin kanssa kävelemässä ja kattomassa maisemia. Kuuma päivä ja maisemat kuin Jurassic Parkista.

Kävin yksin jollain rannalla (en muista nimeä mutta Whatipun ja Pihan välissä). Hiekka on vulkaanista, jonka vuoksi se näyttää mustalta ja todellakin polttaa jalkapohjat kuumana päivänä.

Ruokia Night marketilta. Tykkään kaikesta japanilaisesta ruoasta.. Takoyaki mustekalapullat on lempiherkkua <3

Mun viimeisin auto. Volvon jälkeen oikea unelma. Sain jopa myytyä tällä kertaa

ennen hajoamista.

Korean BBQ jossa itse grillataan lihat ja kasvikset buffet tyyliin.

Joo pitäisi pakata.. en edes yrittänyt ottaa kaikkea mukaan. Onneksi mun vaatteet on yleensä ostettu halvoista kaupoista.

Viimeinen ateria Uudessa-Seelannissa. Mukana exä, työkaverini ja hänen poikaystävänsä sekä korealainen kaverini Aaron. Kiinalainen BBQ tällä kertaa.

Viimeisenä työpäivänä eräs asiakaspariskunta, jonka olen tuntenut 10kk, antoi lahjaksi Pounamu korun. Pounamuilla on iso merkitys maoreille, niitä ei tarinan mukaan saa ostaa itselle vaan se pitää ansaita tai saada lahjaksi. Niitä on eri muotoisia ja kokoisia.. halpoja ja kalliita. Minun korun muoto symboloi perhettä. Ihana muisto, pidin tätä korua kaulassa parin kuukauden ajan joka päivä.

Mistä mä aloittaisin..

Vaikea löytää sanoja että mitähän sitä nyt tähän kirjoittaisi. Yli puolivuotta on kulunut viimeisimmästä blogitekstistä ja elämäntilanne on ehtinyt muuttua useampaan kertaan. En ole viimeiseen pariin kuukauteen edes halunnut ajatella mitä kaikkea on tullut koettua ja taakse jätettyä, mutta nyt viimein tuntuu siltä, että voin vähän avata miten tässä nyt näin kävi. Yhteen tekstiin en saa kaikkea varmaan mahtumaan, joten yritän päivittää useammassa erässä ja useammin. Haluan jatkaa blogini kirjoittamista, sillä se on melko mukavaa ajanvietettä ja tavallaan päiväkirja minulle. En ole kuitenkaan halunnut kirjoittaa viimeaikojen jälkeen, sillä tilanteen selittäminen tuntuu hankalalta jo livenäkin.

Aloitetaan nyt vaikka siitä että asun nykyään Tukholmassa. Mun viimeisin blogipäivitys on Uudesta-Seelannista, Aucklandin Piha beachin metsiköstä, jossa käytiin kaverin kanssa. Tuon päivän ja Tukholman välissä on tapahtunut aika paljon asioita, jotka "lyhennettynä" menee näin: kuukausi viimeisimmän blogitekstin jälkeen sain uuden, vuodenpituisen, työviisumin Uuteen-Seelantiin. Työviisumi oli vaivalla ja rahalla hankittu, mutta sen saaminen tuntui lottovoitolta. Parisuhde meni hyvin ja olin henkisesti varautunut jäämään pidemmäksi aikaa Uuteen-Seelantiin rakkauteni kanssa enkä suunnitellutkaan takaisin Suomeen tulemista. Sopeuduin hyvin ja töissäkin oli siedettävää työmäärästä huolimatta. Joulukuun alussa tulin Suomeen lomalle kahdeksi kuukaudeksi (en ollut nähnyt perhettäni vuoteen), mutta en pysty laskemaan tuota aikaa lomaksi ollenkaan. En ole ikinä kohdannut niin hirveää tunnemyrskyä, en edes teinivuosinani. Puistattaa vielä ajatellakin miten pahalta on voinut itsestä tuntua tuolloin. Onneksi nuo ajat nyt ovat takana päin.

Mitä tapahtuikaan? No, sain tietää etten pysty olemaan sairaanhoitaja Uudessa-Seelannissa, koska rekistöröinnin saamiseen vaadittiinkin nykyään 2 vuoden työkokemusta sairaanhoitajana. Tämä työkokemus tuli hankkia valmistumismaassa. Kiva. Kuvitelkaa minun ilme kun luin vastausta sähköpostissani Uuden-Seelannin nursing councililta. Isän syntymäpäivät taisi olla tuolloin menossa, juhlittiin ja vieraita kävi kylässä. Yritin pitää naamaa pokerina, mutta sisällä kuohui. Tiesin, että nyt tulee tapahtumaan omassa elämässä uudenlainen käännekohta. Ihan kuin muutto Uuteen-Seelantiin ei olisi ollut valmiiksi jo käännekohta.. nyt minun piti yhtä-äkkiä valmistautua luopumaan siitä elämästä johon olin kuukausien ajan valmistautunut. Minulla oli ennen tätä olleett kaikki suunnitelmat valmiina.. kuinka saada se rekistöröinti, löytää uusi työpaikka ja koti.. mutta nämä suunnitelmat vaihtuivat siihen, että jos en voi olla siellä sairaanhoitaja, mitä teen. tulevaisuudellani. Ryhdyin jo henkisesti valmistautumaan eroon poikaystävästä, vaikka kielsin totuuden itseltäni alkuun. Päässä kuitenkin soi ääni joka sanoi että minun tulisi olla sairaanhoitaja, koska sitä vartenhan olin opiskellutkin neljän vuoden ajan.

Tuon päivän jälkeen kaikki päivät olivat ihan yhtä tunnemyrskyä. Puhuin poikaystäväni kanssa puhelimessa joka päivä. Itkin koko ajan, en pystynyt nauttimaan mistään. Tuntui niin kurjalta ajatella, että joudun eroamaan ihmisestä, jonka kanssa koin suurta rakkautta ja henkistä yhteyttä. Myös ajatus Suomeen paluusta ahdisti suunnattomasti. En ollut valmistautunut tähän ollenkaan. Aloitimme poikaystäväni kanssa tappelemaan tammikuun alussa. Mustasukkaisuutta, järkevien ratkaisujen pohtimista sekä suoranaista parkumista. Yhden tappelun jälkeen sanoin suoraan, että haluan erota ja katkaisin puhelun. Oltiinkin erossa 4 päivää, palattiin yhteen ja aika sama meno jatkui tämänkin jälkeen. Minulla oli lentolippu ostettu, kaikki tärkeät tavarat Uudessa-Seelannissa ja äiti kannusti vielä lähtemään takaisin. Niin teinkin. Minulla oli myös työpaikka ja asiakkaat odottamassa.

Paluu Uuteen-Seelantiin koitti tammikuun lopussa ja pala kurkussa sanoin äidille näkemiin. Muistan vielä kun äiti sanoi "tule kesäksi kotiin". Itketti, ahdisti ja suututti lentokoneessa. Tiesin, että niin tulisin lopulta tekemään. Totuus pelotti.. mutta tiesin mitä oli vastassa. Vaihtolento oli Tokion kentällä, ja harkitsin viiden tunnin aikana varmaan toistakymmentä kertaa, että lähdenkö  nyt kentältä ulos ja jään Tokioon. Puhuin itselleni järkeä ja yritin rohkaistua. En tiennyt kohtaanko Aucklandin lentokentällä poikaystävän vai exän. En ollut edes päättänyt haluanko hänet hakemaan minut vai jonkun kaverini. Muistan sen kauhunsekaisen tunteen, kun kone saapui Uuteen-Seelantiin ja varovasti halasin poikaystävääni. Olin koko illan itkuinen ja kiukkuinen, sillä tiesin että en halua rakastua nyt uudelleen. Seuraavana päivänä heitin poikaystäväni töihin  ja ajoin takaisin hänen kämpilleen. Ja sittenhän se tapahtui.. lopullinen ero. Jätän syyn vielä kertomatta, kerron sen myöhemmin. Soitin suomalaiselle kaverilleni, pakkasin kaikki tavarani ja menin käymään poikaystäväni työpaikalla. Hän oli sillä hetkellä ruokatauolla.. marssin sisään, heitin avaimet hänen syliinsä ja huusin särkyvällä äänellä "LIAR". En edes itkenyt, olin niin raivon vallassa. Tästä seurasi kiivasta väittelyä minuutin ajan, jonka jälkeen marssin pois kaverini luokse. Olin shokissa, kaikki tuntui epätodelliselta ja olo oli kauhea. Seuraavana päivänä keskustelin exäni kanssa tekstiviestein, joka pyysi anteeksiantoa, mutta pysyin kuitenkin tiukkana. Olin loukattu ja suuttunut. En halunnut antaa periksi.. tiesin myös että tämä oli se hetki, joka saisi minut  ajettua takaisin sinne minne lopulta kuulun. Hain uutta kämppää itselleni, sovin aloittavani työt seuraavana maanantaina ja kävin läpi asioita kaverini kanssa.

Yritin saada itseäni kasaan. Eron jälkeisistä viikoista en muista paljoa.. itkin, kävin reippaasti töissä, vaikka siellä repesikin toisenlainen helvetti asiakkaani ryhtyessä myymään kannabista. Haha.. tästäkin kerron erillisessä tekstissä.. miettikää minua siellä Uudessa-Seelannissa, eronneena ja ihan hukassa, sotkeutuneena johonkin mihin en todellakaan halunnut joutua mukaan. Emme kuukauteen pitäneet yhteyttä exän kanssa, vaikka hän sitä toistamiseen yritti. Sain häneltä kuitenkin apua auton ostamiseen, kävimme syömässä viikko eron jälkeen, nauroimme ja olimme kuin kaverit. Miten hemmetissä tämä oli mahdollista? en tiedä, olin varmaan tulossa hulluksi. Ystävänpäivänä hän yritti saada minua käymään luokseen, mutta sanoin tiukasti että yhteydenpidon on loputtava. Kuukauden lopussa minuun iski hyvän ajanjakson jälkeen valtava ikävä ja itkuinen ahdistus. Otin vuorostani yhteyttä häneen ja aloimme tapailemaan toisiamme taas. Tiesin kuitenkin koko ajan, etten voi jäädä Uuteen-Seelantiin. Minulla oli  jo tässä vaiheessa oma huone saudiarabialaisen pariskunnan talossa kivalla alueella, mutta vietin suurimman osan viikosta exäni luona. Kuukauden jälkeen eräänä päivänä yövuorossa ostin lentolippuja aamuyöllä.. Cookin saarille ja Australiaan. Haaveilu matkustamisesta sai minut keskittymään lähtöön. Ilmoitin exälleni kaksi viikkoa ennen lähtöäni, että en voi jäädä tänne emmekä me voi olla yhdessä. Muistan hänen ilmeensä varmaan loppuelämäni. Elimme tämän jälkeen kuitenkin normaalisti, kävimme syömässä ja vietimme kaiken vapaa-ajan keskenämme. En ymmärrä miten pystyin siihen. Olin todella takertunut häneen ja hän minuun.

Lähtöpäivä koitti ja lentoni oli vasta illalla. Exäni kävi koulussa, minä istuin poliisiautossa 1,5h antamassa todistajanlausuntoja. Nukuimme päiväunet, jonka jälkeen herättyäni todellisuus iski ja kovaa. Rinkka pakattuna, kaikki asiakirjat valmiina ja töistä saatu kaunis työtodistus. Exäni ajoi minut lentokentälle. Satoi kaatamalla, sillä Uuteen-Seelantiin oli iskenyt trooppinen sykloni samana päivänä, jonka vuoksi kadut tulvivat vedestä. Istuimme vielä puolituntia autossa, en muista mistä puhuimme, mutta muistan eksäni maininneen että kiinalaiset uskovat rankkasateiden tulevan, jos joku tärkeä ihminen poistuu elämästä. No, sitä rankkasadetta ja sykloonia kestikin viikkoja lähtöni jälkeen.

Lentokentällä viimeinen halauksemme tuntui kestävän ikuisuuden, sillä en halunnut päästää irti. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja tunsin kuinka ihmiset tuijottivat meitä. Se viimeinen katse.. jonka jälkeen käännyin ympäri vielä monta kertaa katsomaan exäni loittonevaa selkää. En edes yrittänyt piilottaa kyyneliäni, vaan raahasin itseni ja rinkkani vessaan. Tärisin ja oksensin jopa siitä henkisen tasapainon järkkymisestä. Turvatarkastuksen jälkeen kyhjötin penkillä, vaatteet märkänä sateen vuoksi. Muistan kirjoitelleeni Whatsapissa äidilleni ja lukeneeni AV-palstalta jotain hölmöä keskustelua, jossa ihmiset purkivat traumojaan työkkärin pakollisista koulutushetkistä, kun ovat joutuneett leikkimään noloja ryhmäytymisleikkejä. Oli yö, ja pieni Jetstarin kone täyteen ahdettu Uusi-Seelantilaisia turisteja. Nolasin itseni kaiken lisäksi lentokoneessa avaamalla juomapulloni, joka paineen vuoksi päätti purskauttaa sisältönsä minun ja vieruskaverini syliin.. lentokoneen seinäkin sai osansa. Muistan sen tunteen kuinka kaikki hajottaa ja tuntuu etten jaksa enää yhtään mitään. Olin nälkäinen, kylmissäni, surullinen ja väsynyt. Neljän tunnin lennon jälkeen kuulutus saapumisesta Rarotongan lentokentällä ja lämmin trooppinen tuulahdus olivat kuin lupaus paremmasta huomisesta. Rarotongasta (Cookin saarilta) ja Australiasta kirjoitan erilliset tekstit.

Kauheeta.. alkoi ihan itkettämään kun kirjoitin yllämainittuja. Sydäntä puristi kun muistelin niin yksityiskohtaisesti kaikkea mitä kävin läpi. Muutosta Uuteen-Seelantiin 1,5 vuotta, erosta nyt 2,5kk, Suomeen saapumisesta 1,5kk, ja Tukholmaan saapumisesta 2 viikkoa. Aika paljon tapahtunut lyhyen ajan sisään. Suomeen saavuttuani olin aivan rättiväsynyt joka päivä, vaikka olinkin lomaillut edellisen kuukauden. Henkisesti kannoin valtavaa painolastia, mutta samaan aikaan keskityin tulevaan. Työpaikan Tukholmassa olin sopinut sähköpostitse jo kuukausia aikaisemmin. Olen nyt samassa paikassa siis töissä, jossa olin "nordjobbarina" kaksi vuotta sitten.

Voin todeta että äiti on tärkein ja rakkain. Hän tuli hakemaan minut Helsinki-Vantaan lentokentältä, eikä edes käskenyt ryhdistäytyä (tuttu tyyli) kun en jaksanut pidätellä kyyneleitä autossa. Ihana, sain toukokuun aikana rakkautta ja lohtua äidiltä paljon, joten oloni parani päivä päivältä. Kuukauden vietin äitini kanssa ja kävin myös Kuopiossa viiden päivän ajan. Näin kavereita, autoin kasvimaalla ja toimin äidille "piikana" ilman mitään valittamista. Olin vain niin iloinen etten ollut yksin. Viestittelimme exäni kanssa vielä jonkun aikaa, mutta viimeisen kerran puhuimme puhelimessa ollessani Australiassa. Lähetin hänelle Suomesta syntymäpäiväkortinkin.. mutta sen jälkeen poistin hänet Facebook kavereistani ja vähensin yhteydenotot kokonaan. Parempi ehkä näin, en halunnut nähdä hänen kuvaansa jatkuvasti aktiivisena Messengerissä. Joku voi nyt ajatella että  olen ylidramaattinen ja kuvittelen kaiken pahemmaksi kuin mitä asiat itse asiassa ovat. Tiedän että mulla on asiat todella hyvin, paljon sellaista kokemusta mitä monella ei ole. En kadu mitään! mutta kukaan ei voi tietää miltä toisesta tuntuu jos ei itse ole samaa kokenut. Mulla on ollut poikaystäviä ja eroja aikaisemmin ja olen päässyt niistä melko helposti yli, mutta tällä kertaa ei ollutkaan niin helppoa. Löysin sen "oikean".. tunnen vieläkin niin, mutta kohtalonkirjat nyt päättivät toisin. Ainakaan ei käy elämä tylsäksi.

No mutta.. så... hälsningar från Stockholm. Täällä  sitä ollaan. Vietin kaksi ensimmäistä yötä sukulaiseni luona Märstassa, jonka jälkeen muutin omaan huoneeseeni Östbergaan erään superkivan ruotsalaisen keski-ikäisen naisen luokse. Saan asua täällä vuokralla 2 kuukautta, sen jälkeen en tiedä minne menen. Töitä riittää elokuun loppuun asti, sen jälkeenkään en tiedä mitä teen. En toisaalta edes välitä.. viime kuukausien vastoinkäymisten jälkeen kaikki tuleva tuntuu melko yhdentekevältä, sillä tiedän että asiat järjestyvät ja minä pääsen erosta yli pikkuhiljaa. Kävin eilen muuten tinder treffeilläkin ruotsalaisen miehen kanssa. En ollut edes kovin kiinnostunut ajatuksesta käydä treffeillä kenenkään kanssa, mutta ajattelin että hyvä tilaisuus oppia ruotsia ja pakottaa itseni eteenpäin. Mulla on paha tapa töiden jälkeen jumittua kotiin katsomaan tv-sarjoja ja syömään karkkia peiton alla. Eikä ollut muuten turha reissu, mies jopa tarjosi juotavat joten säästyi  minun vähäiset rahat. Hän oli komea, puhelias ja kaikin puolin kiva tyyppi, mutta en usko että nähdään uudelleen, vaikka hän on uutta tapaamista ollut aika innokkaasti sopimassa. Tein kuulemma ison vaikutuksen häneen.. kuten aina. Näin kaksijakoisella persoonalla en ihmettele että teen ihmisiin vaikutuksen niin hyvässä kuin pahassa

Laitoin myös tänään sairaanhoitajan rekistöröintipaperit Ruotsin Socialtyrelsenille, sekä lähetin kaksi työhakemusta sairaanhoitajan töihin. Harjoittelen ruotsia joka päivä puhumalla vuokranantajani kanssa sekä lukemalla hömppälehtiä. Töissä valitettavasti käytetään lähinnä suomenkieltä. Parempi ruotsintaito mulla nyt on kuin kaksi vuotta sitten.

Kello tulee nyt lähemmäs keskiyötä ja lauantaiksi on töitä 8-20, joten varmaan pitäisi mennä nukkumaan. Ei väsytä, olen ihan omissa ajatuksissani ja niskat jumissa tietokoneella olemisesta.

Offnote: Rakastuin Moana elokuvaan. Uusi lemppari Frozenin jälkeen. Mä vaan niin tykkään näistä "voimaannuttavista" lauluista, joilla Disney tienaa miljoonia. Katsoin elokuvan vielä sopivasti ennen Rarotongalle lähtöä, sillä maisemat siellä olivat samanlaiset kuin elokuvassa. Vähänkö ihku elokuva.

There's a line where the sky meets the sea and it calls me

But no one knows, how far it goes

All the time wondering where I need to be is behind me

I'm on my own, to worlds unknown

Every turn I take, every trail I track

Is a choice I make, now I can't turn back

From the great unknown where I go alone

Where I long to be

See her light up the night in the sea, she calls me

And yes I know that I can go

There's a moon in the sky and the wind is behind me

Soon I'll know how far I'll go