Haruru Falls

// Ei kuvia tällä kertaa. Onnistuin jotenkin ihmeessä poistamaan kaikki tämänpäiväin kuvat kännykästä.. Harmi, mulla oli tosi kivoja kuvia mm. linnunpoikasista jotka opetteli lentämään :(

// Täällä "hostellissa" meno vaan yltyy.. En oo ikinä ollu näin levottomassa paikassa. "I want cocaine sooo badly!!" "He has the best pot in new Zealand" ... Siis mitä ... Kaikki kiljuu, huutaa ja juoksee tossa pihalla ympäriinsä. Parempi olla tulematta mun telttaa lähelle ellei halua oikeasti tappelua aloittaa aamuyöllä :D nämä reissaajat on vähän erilaisia kuin mun Haka Lodgen ihanat ystävät. Ps. teltassa on ihan kamalan ummehtunut haju vaikka tuuletin!

Olisin tänään halunnut menna kajakilla seilaamaan, mutta iltaa kohden tuuli yltyi todella kovaksi. Kajakkivuokraamon tyontekijakin sanoi ettei nyt ole hyva hetki lahtea, ellei halua paatya Fidzille. Vahan harmitti. Uiminenkaan ei hirveasti innostanut isojen aaltojen takia. Kysyin infopisteelta mita kannattaa tehda ja minne menna, mutta siella ei oltu hirvean innokkaita kertomaan yhtaan mitaan. Yleensa aina infopisteissa on innokasta porukkaa kertomassa minne paasee halvalla tai kavellen. Kajakkivuokraamon omistaja oli kuitenkin sanonut etta 4km paassa olisi joku vesiputous. Sinne siis. Oli muuten alyttoman huono idea lahtea kavelemaan, koska ainoa mahdollisuus paasta vesiutoukselle oli moottoritien pientare. Sain tyontekijalta kuitenkin sen kasityksen, etta pientaretta pitkin saa kavella, vaikka autot huristaa satasta ohi..

Ei ollut kiva kavella. Pelkasin valilla, silla autot ei yhtaan antaneet tilaa ja osa jopa toottaili. En tieda oliko toottailyn tarkoituksena sanoa "painu hittoon siita" vai "jaksaa jaksaa". Valilla myos pientare loppui kesken, valilla oli kunnolla tilaa kavella. En kuitenkaan kaantynyt takaisin vaikka mieli teki. Ajattelin etta otan taksin poispain, mutta vesiputoukselle olisi ensin paastava. Se vaivanen 4km tuntui ikuisuudelta vilkkaan moottoritien varressa. Perille paastyani olin vahan pettynyt, vesiputous ei ollut Whangarein tasoa. Ihan kiva kuitenkin, ja hauska oli seurata kajakilla melovia, jotka kaatuilivat vesiputouksen alla. Lahdin kavelemaan vaihteeksi yhta luontorettia. Kyltissa luki vain nimi, ei kilometreja, mutta oletin ettei se nyt niin pitka voi olla jos mitaan ei lue. Olin vaarassa. 12km edestakaisin, mika olisi ihan kiva, jos olisi enemman aikaa eika tarvitsisi miettia pimean tuloa tai poispaasya. 5km jalkeen kaannyin takaisin samaa reittia pitkin, silla alkoi satamaan ja olin ihan riittavan uupunut.

Ajatus takaisin Paihiaan kavelemisesta jalleen moottoritien varressa ei huvittanut ollenkaan.

Liftata en halunnut, silla uskon olevani vahan turhankin helppo kohde ryostettavaksi, koska liikun yksin. Menin vesiputouksen laheiselle parkkipaikalle ja ihan oikeasti jouduin hylkaamaan suomalaisen mentaliteetin ja ylpeyteni. Jouduin suorastaan ruinaamaan apua - eli tassa tapauksessa kyytia takaisin Paihiaan. Kysyin pariskunnilta ja lapsiperheilta, kaikki turisteja. He nauttivat pelkaavan enemman minua kuin mina heita. Saatanhan olla kalmankalpeana ja ripsivari levahtaneene vahan eksoottinen naky.. vahan kuin joku epamaarainen narkkari. Neljalta ensimmaiselta en saanut kyytia. Aloin olla sateessa vahan ahdistunut ja surullinen. Viidennen perheen torjuttua minut lahdin kavelemaan takaisin moottoritielle. Kaannyin kuitenkin katsomaan taaksepain, jolloin kyseisen perheen mies tuli luokseni ja sanoi vievansa minut Paihiaan, vaikka asuivat toisaalla. Olin ilmeisesti vahan saalittavan nakoinen ja herkistin taman perheen :D paasivat tekemaan varsinaista hyvantekevaisyytta. Moni ihmisista, joilta kysyin, kysyivat eiko Paihiaan ole ihan lyhyt matka. Onhan sinne, 4km kavelee helposti. Mutta se on se hemmetin moottoritie mika ahdistaa. Seka sade, pimean tulo ja uupumus. Tama kyseinen perhe, joka suostui minut heittamaan keskustaan, oli kotoisin Australiasta. Perheen isa oli poliisi. Olin niin helpottunut saadessani kyydin normaalin oloisilta ihmisilta. Kyydin pyytaminen tuntui paljon turvallisemmalta nain, silla pystyin valikoimaan kenelta kysyn.

Mita mina opin? 1) en kavele moottoritien varressa, inhoan autoja. 2) en lahde vasyneena yhtaan minnekkaan 3) en lahde illasta enaa extemporeena mihinkaan metsaan.

Vahan melkeinpa havettaa. 

Hostellille paastyani kavin suihkussa ja tulin tietokoneelle. En ole yhtaan sosiaalisella tuulella, silla vasyttaa niin alyttomasti. Ihmiset taalla on myos vahan aanekkaita. Ehka huomenna jaksan edes yrittaa jutella. Toi takapiha, jossa noi teltat sijaitsee, on ihan karmea. Talla hetkella se on niin tayteen ahdettu etta kaikki teltat on alle 0,5m paassa toisistaan. Tahan kun lisataan joukko humalaisia ihmisia ja kaikkien roskat, niin viihtyisasta ymparistosta voi vain haaveilla. Mutta 9e yo.. kivasti saastaa.

Ensimmaista kertaa tuntuu silta, etta yksin matkustaminen on kirjaimellisesti yksinaista. Ikava iski siella metikossa Sophieta kohtaan :D Onneksi kohta paastaan huristelee hanen autolla. Ei tarvitse enaa miettia minne paasee ja minne ei.

Jos jokin Uudessa-Seelannissa arsyttaa, niin se on julkisen liikenteen puute. Kaupungista toiseen paaseminen tosi helppoa, mutta kaupungeissa (lukuunottamatta isoja) bussit kulkee tosi huonosti jos ollenkaan. Ja yleensa kaikki parhaimmat nahtavyydet ja rannat on automatkan paassa. Kaveleminen ei olisi ongelma, jos olisi enemman kavelyteita.

Jottei menisi ihan valittamiseksi: paasen huomenna ratsastamaan upeisiin maisemiin <3